T. Tolonen

RT Dynamossa pelaava Timo Tolonen on useita vuosia Savo-Karjalan V-divisioonaa tahkonnut alasarjajyrä, joka ei oikeastaan edes pidä salibandysta. Pelaaja aikoo silti kertoa blogissa näkemyksiään ja ajatuksiaan lajista.

Tolosen näkemykset eivät edusta Rökäletappiota millään tavalla, eikä tarinoissa esiinny todellisia henkilöitä. Jos esiintyy, niin nämä ovat tulkittavissa täysin fiktiivisiksi hahmoiksi.

9.10.2017

Muutama poiminta kauden alkuun

Uusi kausi on jo käynnistynyt ja joukkueemme otteet herättivät paljon lupauksia avausturnauksen perusteella.

Ylä-Pyörön minikaukalossa tahkotut pelit olivat yllättävän laadukasta ja kaikin puolin viihdyttävää alasarjasählyä. Pienen askin peli tuntuu sopivan joukkueellemme, joten taidetaanpa jättää kotiturnauksessa muutama laitapala laittamatta Ahmon saliin…

Oman kauden aloitus on toistaiseksi täysi kysymysmerkki, mutta poissaoloni ei pitäisi ainakaan pelillisesti merkittävästi vaikuttaa pelaamiseen. Kokoonpano on toki hieman vajaa, mutta ainakin avausturnauksessa jätkät painoivat valtavan hienolla asenteella hommia ja jaksoivat kaksi kovatempoista peliä loppuun asti.

Pyrimme päivittämään RT Dynamon pelaajakortteihin tuoreet luonnehdinnat jokaisesta pelaajasta lähiaikoina, mutta harjoituskauden ja avausturnauksen perusteella haluan muutaman pelaajan nostaa tässä vaiheessa esille.

Edarista siirtynyt Paavo Repo on joukkueellemme tärkeä vahvistus. "Paven" voi heittää kumpaan laitaan vaan tai vaikkapa pakiksi - mies tekee ympärillä olevista pelaajista saman tien huomattavasti parempia. Älkääkä ymmärtäkö nyt väärin Dynamon miehistön tasoa…

Janne Piiroinen on tunnettu joukkueen sisällä hyvin monipuolisesta aktiivisuudestaan etenkin viestinnän saralla, mutta lähinnä Toni Kestin siipimiehenä tunnettu laituri pärjää mainiosti myös keskellä. Edellisvuosien kapteenin Niko Huuskon lopetettua pelaajauransa ainakin toistaiseksi Jannen pärjääminen myös sentterinä otetaan ilolla vastaan.

Puolustaja Antti Koljonen aloitti kauden räväkästi. En tiedä, mistä hitosta nuorempi torspo kaivoi maalit noihin paikkoihin, mutta sanattomaksi veti otteet. Etenkin kun omassa päässäkin kaikki sujui hyvin. Antti pärjää mainiosti kiihkeässä ja fyysisessä pelissä. Ehdoton pienen askin erikoismies.

Ja kun fyysisyydestä tuli puhe, on pakko nostaa esiin kaikkien alasarjapelaajien esi- ja isoisä Janne Kuitu. Pelaajauransa viime kevääseen ennakkotietojen mukaan lopettanut viilasi kaikkia linssiin ja päätti sittenkin vielä lähteä survomaan palloa ja vastustajia löysän letkunsa kanssa.

Kun Jannen kanssa kesällä taas kerran keskustelimme uran jatkosta huvijahtinsa kannella, kerroin valmennuksen puolesta Jannelle mitä asioita tältä odotetaan ja vaaditaan, jotta pelaamiselle sarjanousua tavoittelevassa miehistössä on edellytyksiä.

No perkule. Sieltähän se muumio kairasi peliinsä juuri niitä elementtejä joita kaivattiinkin.

Avausturnauksen ja harjoituskauden perusteella kaukalossa on nyt parasta Kuitunaattoria ainakin 20 vuoteen. Jalka ei ehkä enää liiku entiseen malliin, väkivalta ja sen käyttö ei ole niin läsnä kuin vielä kuopiolaisjoukkueiden riveissä, mutta uhka on edelleen olemassa.

Jos juuri sinä täysi-ikäisyyden kynnyksellä oleva ilmaveivaava puuhelmikaula ananastukkasi kanssa sorrut yhtään aliarvioimaan Kuitua ja yrität nöyryyttää tätä kikkoinesi, suosittelen harkitsemaan 1 vs. 1-tilanteessa liikkeitäsi tarkkaan.

Muuten voi olla, että et 20-vuotispäivääsi näe.

19.5.2017

Pelaamisen mielekkyydestä - TRILOGIAN VIIMEINEN OSA

On aika julkaista kauan odotettu kolmas ja viimeinen osa pelaamisen mielekkyyttä koskien. Oksennus on jo laskenut kurkusta, mailapussissa alkaa olla pieni pölykerrostuma ja salibandyn ajatteleminen aiheuttaa vatsanväänteitä enää saman verran kuin Pölkin tukan näkeminen.

Kausi päättyi huhtikuun alussa. Karsintoihin emme päässeet, mutta kokonaisuutena koko joukkue oli kauteen hyvin tyytyväinen. Pelillisiä ja valmennuksellisia mielekkyysseikkoja onkin eritelty jo aiemmassa tekstissä, joten en enää mene niihin sen syvällisemmin.

Olen sanonut tämän jo joukkueellekin ja monelle muullekin - kausi oli tähänastisen salibandyurani ylivoimaisesti hauskin ja jopa paras. Henkilökohtaisia pisteitä merkkautin tasan 0+0=0, mutta sillä ei ole mitään väliä. Oli hienoa olla osa kauden mittaan yhteen kasvanutta porukkaa, joka sitoutui pelaamaan yhteisesti sovittujen asioiden mukaan.

Kuten jo aiemmassa tekstissä lupasin, tässä kirjoituksessa käsitellään hieman ns. ihmisten välistä teräväkielistä sanailua, jota joissakin yhteyksissä kutsutaan myös "v***uiluksi".

Jos joku ei syystä tai toisesta tunnista termiä, suosittelen lukemaan linkin takaa löytyvän tekstin. Erityisesti joukkueurheilua käsittelevä osio kannattaa lukea huolellisesti.

http://sininenzeppeliini.blogspot.fi/2016/11/vitlun-olemuksesta.html

Jos pelaat joukkueessa, jossa ei ainakaan tunnistettavasti tapahdu yllä viitattua asiaa, perusta joukkueen sisäinen Whatsapp-rinki. Asia alkaa korjautua vähitellen.

En halua avata asiaa sen enempää, vaan parhautta on juuri se asioiden kehittymisen seuraaminen. Kuka on se, joka sivaltaa välittömästi aina paikan tullen takaisin, kuka laittaa pirihuuruisia pimeämielisiä eepoksia, kuka on hiljaa ja ketkä ovat äänessä ainoastaan viikonloppuisin ja silloinkin ainoastaan klo 24-06 -välisenä aikana.

Aiemmissa joukkueissani ei vastaavanlaista avoimuutta ole ollut, ei lähellekään. Palaute on ollut välitöntä ja rehellistä. Se, jos mikä, on omiaan kasvattamaan joukkuehenkeä.

Pelaaminen oli tällä kaudella siis sen verran mielekästä, että ainakaan vielä en pidä taas uutta välivuotta. RT Dynamon tilanne on jo tässä vaiheessa harvinaisen hyvä ensi kautta ajatellen. Vaihtuvuus tulee olemaan hyvin pientä ja seuran toimiston oven takana on jo porukkaa makuupusseissa jonottamassa pelipaikkaa tulevaksi kaudeksi.

Ansiokkaasti Dynamo-kivirekeä perässään vetänyt Niko Huusko väistyy joukkueenjohtajan tehtävistä ja tilalle hyppää Kimmo Pölkki. Itse taasen saan apuja valmennuspuolelle Jussi Pellikalta, joka ryhtyy joukkueen toiseksi valmentajaksi. Nikon poisjäännin jälkeen johtoryhmän hiusten keskipituus säilyy muutosten jälkeen siis jotakuinkin samana.

Jos olet kiinnostunut laadukkaasta valmennuksesta, huonoista jutuista, täydellisestä ajanhukasta v***umaisten ihmisten seurassa ja riittämättömyyden tunteiden kokemisesta alasarjapelaajana, ota yhteyttä joukkueenjohtaja Kimmo "Pönökkiö" Pölkkiin. Lopullinen pelaajatarve on tiedossa vasta syssymmällä, mutta tiedusteluja otamme toki vastaan mielellämme.

Nyt jatkamme tästä kesän ajaksi aivan muihin aiheisiin. Etäisesti salibandyyn liittyvää tekstiä on luvassa mahdollisesti ehkä todennäköisesti vissiin kenties tulevan kauden aikana. 

28.2.2017

Pelaamisen mielekkyydestä, osa 2

Tässä jaksossa keskitymme pelaamisen mielekkyyteen joukkueessa olevan roolini kautta. Olen ollut RT Dynamon perustamisesta lähtien joukkueen pelaaja-valmentajana.

Myönnän ihan suoraan: rooli on toisinaan todella haastava.

Ensimmäisellä Dynamo-kaudella oli omat erikoisuutensa. Lauma erinäisiä ihmistekeleitä oli kasattu samaan koppiin pelaamaan samanvärisissä paidoissa. Jotkut olivat vanhoja rökisläisiä, jotkut rökisläisten kavereita, jotkut näiden kavereiden kavereita, osa oli tempaistu ihan pystymetsästä ja muutama hullu oli jopa vapaaehtoisesti hakeutunut mukaan tähän porukkaan.

Itse tunsin koko porukasta entuudestaan ainoastaan kaksi jamppaa. Ruotsalaisen Tuomo ja Airolan I-P olivat tuttuja niin siviilielämästä kuin Rökäletappion alkuperäisestä joukkueesta. Melko pian myös Joni Suvela liittyi mukaan. Jonin kanssa olemme pelanneet aiemmin KSS:n riveissä.

Kun tuntumaa varsinaiseen valmennukseen ei juuri ollut, auktoriteettia ei pelaajien silmissä saanut ainakaan osaamisen perusteella. Noh, silloinkaan. Homma rajoittui väkisin lähinnä treenien vetämiseen ja jonkinlaiseen peluutuksen johtamiseen otteluiden aikana.

Yritin muistella valmentajaesikuvani Antero Nissisen, jonka pelillisessä alaisuudessa minulla oli kunnia olla, oppeja. "Mitä Antsa tekisi tässä tilanteessa?"

No aika monessa tapauksessa Antsa olisi lähtenyt kotiin katsomaan Arsenalin peliä.

Eläytymisestä esikuvan lyhytlahkeisiin housuihin ei siis tässä tapauksessa ollut kaltaiselleni ainasanojalle hyötyä.

Oli siis pakko keksiä jotain muuta ja ajatella omilla aivoilla. Kovia vaatimuksia V-divaritason puukäsipakille.

Toisella Dynamo-kaudella valmennuksellisen päävastuun otti edarista jäähdyttelemään siirtynyt Pekka Nuutinen. Olin Pekan apumiehenä ja vedin paljon treenejä. Kauden päättyessä ruoka-asiat alkoivat viedä kuitenkin Pekasta voiton (arvostettavaa sinänsä) ja mies lukitsi itsensä Komeroon. Enkä ole koko ukkoa sen jälkeen nähnyt.

Mainittakoon tässä välissä, että historiapläjäys jatkuu vielä. Jos alkaa tympäistä, itse asiaan päästään korkeintaan muutaman kappaleen päästä. Rullaa siis alaspäin ihan hyvällä omallatunnolla.

Kolmanteen Dynamo-kauteen lähdettäessä yksi mies oli joukosta poissa. Yhdessä perheen kanssa päätimme, että mitä jos jättäisit vähän harrastuksiasi vähemmälle. Kävin kuitenkin säännöllisesti treeneissä ja yleensä vielä vedin nämä. Olin paikalla myös yhdessä turnauksessa penkin takana, mutta valmentajalla on kovin vähän annettavaa, mikäli tämä ei ole oikeasti läsnä joukkueessa.

Kuluva kausi.

RT Dynamon tilanne oli siitä poikkeuksellinen, että joukkueen runko pysyi pääosin samana. Välivuoteni aikana porukkaan tulleet jätkät olivat jo melko tuttuja kauden alla. Uusia naamoja ilmestyi koppiin ainoastaan muutama. Nämäkin olivat melkein kaikki jollain tavalla vanhoja tuttuja.

Valmennusstrategiaan oli aika tehdä päivityksiä ja hankkia uusia näkemyksiä.

Kävin syksyllä lainaamassa Keiteleen kunnankirjastosta teokset "Coaching for dummies" ja "Coaching of dummies".

Pyrin kaikessa tekemisessäni siihen, että perustelen aina ratkaisuni. Muutama sana siitä, miksi tämä harjoitus tehdään, miksi lähdemme tähän peliin näin, miksi sinä olet nyt tässä kentässä, miksi, oi miksi.

Ensimmäiseen turnaukseen en valitettavasti päässyt mukaan, mutta heti toisessa turnauksessa minulla oli koutsin silmin luottavainen olo. Joukkue halusi pelata keskenään hyvin, kaveria haluttiin auttaa ja neuvoja noudatettiin.

Myös kolmas turnaus jäi välistä, mutta neljännessä turnauksessa uskoni joukkueeseen vain vahvistui. Jätkät ostivat ajatukset hyvin, kuuntelivat mitä pelin aikana minulla tai muilla äänessä olevilla oli sanottavaa ja näistä myös otettiin onkeensa.

Joukkueen sitoutumisen ja yhtenäisyyden riemuvoitto nähtiin tammikuussa Lapinlahdella, kun voitimme sarjakärki SBL:n huikean loistavalla joukkuepelillä, jossa taktiikka onnistui aivan nappiin.

On ollut mahtavaa seurata, kuinka joukkue on hitsautunut yhteen kauden edetessä ja kuinka helpommaksi varsinainen valmennustyö on mennyt. Apua tulee niin joukkueenjohtaja-kapteeni Niko Huuskolta kuin myös muilta pelaajilta, jotka käyvät esittämässä näkemyksiään taktiikoista ja jutuista, joita kannattaisi kokeilla.

Erityiskiitos tästä menee tämän kauden Dynamo-debytantti Jussi Pellikalle. Kokenut pelimies on siitä harvinainen tapaus joukkueessamme, että tämä on joskus pelannut jossain ja sählyn pelaajana myös ollut ihan jotakin. Näkemystä löytyy ja samalla myös realistista tapaa suhtautua eri tilanteisiin, vaikka valmennuksella sekä muulla joukkueella meinaa lähteä jo laukalle, ja nousujuhlasaunoja aletaan varailla.

Ei sovi väheksyä myöskään Janne Kuidun merkitystä joukkueessa. Pelillinen parasta ennen-päiväys on Kuitunaattorin kohdalla mennyt hieman eilistä aikaisemmin umpeen, mutta niin penkillä, kopissa kuin missä muualla kentän ulkopuolella senioripelurin vaikutus näkyy ja kuuluu. Jos joku Jonne ei tiedä, niin Jannen ja joukkueemme nuorimman pelaajan välistä ikäeroa on 30 vuotta. Siitä hieman perspektiiviä.

Valmentajan silmin saa siis olla todella ylpeä joukkueestaan ja tyytyväinen siihen kasvuun, mikä porukassa on talven mittaan tapahtunut. Tätä kirjoittaessa jäljellä on vielä neljä ottelua ja RT Dynamolla on vieläkin mahdollisuus kivuta jopa nousukarsintoihin. En ihan vielä syyskuussa olisi moista uskonut. Enkä vielä tammikuussakaan.

Jokaiseen tarinaan kuuluu "mutta"-osio.

Henkilökohtainen pelaaminen on kärsinyt ajoittain pahasti kaksoisroolin takia. En saa tehdä kentällä virheitä, en voi näyttää muille huonoa esimerkkiä, mitä jos minun virheestäni tuleekin maali, minun kuitenkin pitäisi olla jonkinlainen johtaja ja antaa muille palautetta onnistumisista ja virheistä.

Touhu on siis ollut aika varovaista ja mailaa on puristettu aivan liikaa. Ja se on johtanut juuri siihen, että virheitä on tullut samalla järkyttävä määrä. Profiililtani olen yleensä aina ollut enemmän stay-at-home-puolustaja, mutta tämän kauden aresti on pitänyt niin hyvin, että puolta kenttää ei juuri ole ylitetty.

Kaikesta huolimatta joukkue on pärjännyt hyvin ja se on ollut minulle suurin palkinto, vaikka tehosarakkeessa edelleen kiikarit tillottavatkin.

Pelaaminen on ollut mielekästä ja palkitsevaa, kun joukkue on tehnyt siitä mielekästä. Joukkueeseen ei kohdistunut kauden alla niin suuria muutoksia kuin aiemmin. Runko oli hyvin kasassa edelliskaudesta. Hyvät otteet sarjassa, sitoutumisen kehittyminen, koko ajan parantuva joukkuehenki ja yhä välittömämmäksi ja rankemmaksi käyvä sisäinen v**uilu - niistä on mielekäs alasarjasählyn pelaaminen tehty.

Viimeksi mainittua määrettä tullaan käsittelemään enemmän seuraavassa jaksossa.

Tulipas ylipitkä alustus tekstin pääpointtiin, joka tiivistettiin edellisessä neljän lauseen kappaleessa. Olisitpa siis suosiolla rullannut otsikon jälkeen tänne asti.

25.1.2017

Pelaamisen mielekkyydestä, osa 1

Huomenta. RT Dynamon nettitoimitus ja Rökis-TV:n henkilökunta on puskenut tarinaa eetteriin pitkin kautta, mutta blogipuoli on jäänyt valitettavan vähälle. Aihioita on vaikka kuinka, vaihteluvälillä hyvistä onnettoman huonoihin.

Pelaaminen on tällä kaudella kuitenkin maistunut ja viime viikkoina jopa entistä enemmän. Erittelen hieman näitä syitä tulevissa kirjoituksissani. Kyllä, aion kevään aikana kirjoittaa vielä lisää.

Älä käsitä väärin, en aio kertoa päiväkirjamaista selontekoa omista kuulumisistani. Syyni pelaamisen mielekkyyteen ovat hyvin yleispäteviä huomioita monista eri joukkueurheilun ala-allegorioista.

Reilut ja rehdit väännöt. Kovat ja tiukat ottelut. Armottomat taistelut ja pelin jälkeen vastustajalle annettu vilpitön tunnustus.

Kun yllä mainitut asiat ovat läsnä mutasarjan ottelutapahtumassa, kausimaksulle, menetetylle vapaa-ajalle ja kotiin jääneille syömättömille karkeille sekä juomattomille oluille tulee vastine erinomaisen markkinahintaisella korolla.

Hyvän mielen jättäneistä otteluista löytyy kaksi tuoretta esimerkkiä. Pelasimme tammikuun alussa Iisalmessa Kuopion Ekonomien Liigaa vastaan. Toinen esimerkki löytyy edellislauantain (21.1.) SBL-ottelusta.

Ottelut olivat tasaisia ja jännittäviä alusta loppuun asti. Molemmat joukkueet pelasivat hyvällä asenteella, vauhti oli kovaa ja mikä tärkeintä - kamppailu oli reilua.

Miestä otettiin kovaa, töksyjä jaettiin ja laidan lähellä oli paljon hyviä vääntöjä. Pelaajat osasivat ottaa tilanteet vastaan ja hävityistä kaksinkamppailuista ei jääty ruikuttamaan. Tällaista pitää kunnon salibandyn ollakin.

Ja mikä parasta, juuri tällaiset ottelut ovat kaikista mukavimmat myös voittaa. Toki ottelut ovat mukavia, vaikka tiukan väännön häviääkin. Nytkin kyljessä on 30 cm kokoinen mustelma SBL-ottelun jäljiltä, mutta se tuli rehellisestä mieskontaktista, eikä mistään muusta.

Nimittäin kaikista ärsyttävimpiä ovat ottelut niitä joukkueita vastaan, jotka ovat täynnä oman elämänsä Stanley Cupin seiskafinaalia pelaavia kinttujen hutkijoita. Jotkut ovat ymmärtäneet kovan pelin omalla tavallaan. Kun kroppa ei riitä, niin otetaan maila käyttöön.

Oma lukunsa ovat omaa pahaa mieltään kentälle purkamaan tulleet jampat, jotka surutta ajelevat selkään laidan vieressä ja lyövät vastustajaa kuin pesäpalloa. Ihan hirveästi ei tälle ihmisryhmälle ymmärrystä heru.

Pienimielisten goonintekeleiden on hyvä palauttaa mieliin perusasiat, joiden takia alasarjoja pohjimmiltaan tahkotaan. Kyse on harrastuksesta, vastapainosta työ- ja perhe-elämälle, kavereiden kanssa pelaamisesta ja ajan vietosta mukavan lajin parissa. Ainakin nyt näin minun mielestä.

Jos paikalle saavutaan sillä mielellä, että tavoitteena on purkaa pahaa energiaa ja vahingoittaa vastustajaa tarkoituksellisesti, suosittelen lajin vaihtamista. Kokemus kuitenkin osoittaa, että järkipuhe ei paljoa niissä tilanteissa auta kun vastustajan kaveri lyö mailalla sääreen ja alkaa työnnellä poikittaista kaulaan. Paha siinä on kuitenkaan kysellä syytä ja perustelua käytökselle, kun useimmin jampassa itsessään ei ole omasta mielestään mitään vikaa.

15 vuoden ajalta on jäänyt jokunen naama ja nimi matkan varrella mieleen, mutta jätetäänpä nämä mainitsematta. Tällä kaudella lohkossamme ei moista lieveilmiötä ole kuitenkaan onneksi nähty. Matsit ovat olleet lähes poikkeuksetta reiluja, eikä pahoja possuiluja ole nähty. Siitä kiitos kaikille lohkon 36 joukkueille!

Väännetään jatkossakin kovaa, annetaan töksyjä ja vedetään tilanteet loppuun täysillä. Mutta muistetaan vastustajan kunnioitus. Minun ja varmasti sinunkin pitää päästä seuraavana maanantaina töihin, lähteä viemään lapset päiväkotiin ja mennä seuraaviin treeneihin.

Mailanhuitaisun kohteeksi joutuneen silmän tai laitataklauksessa niksahtaneen selän kanssa se ei välttämättä onnistu.

7.10.2016

Valmentajan valmistautumista

Tätä tekstiä kirjoittaessani kauden alkuun on aikaa kaksi päivää. Pienen orastavan odotuksen tunteen tulisi jo vallata vähitellen mielen, pelikengät olisivat ideaalitilanteessa jo lankattuna ja lavat teroitettuna.

Vaan ei. Istun vajaan 500 km päässä peliareenasta ja tulen olemaan yhtä kaukana myös sinä hetkenä, kun kausi isketään RT Dynamon osalta käyntiin viikonloppuna.

Kauteen valmistautuminen ei ole muutenkaan mennyt aivan nappiin. Pelaaja-valmentajana en ole osoittanut aivan sitä parasta sitoutumista joukkueen eteen, sillä olen tainnut käydä treeneissä yhteensä kolme kertaa. Työt ja perhe-elämä haittaavat ikävästi harrastuksia. Kaiken hyvän lisäksi edellisen kuukauden aikana on tullut voivoteltua vaikka millaisia tauteja ja vaivoja. 

"6.10. Rakas päiväkirja, flunssa painaa edelleen enkä edelleenkään viit... jaksa lähteä lenkille. Kaipaan mökillä ollessa virikkeitä, jotta saisin kehiteltyä uusia kuvioita Dynamoa varten. Taidanpa syödä hieman välipalaa."

Mutta eikös homma luonnista ihan yhtä hyvin vaihtamalla ajatuksia kapteeni-joukkueenjohtajan kanssa ja lähettämällä pelaajille pelikirjan sähköisessä muodossa ja pelitapa-DVD:t kotiosoitteisiin? Ainakin joukkueista kantautuneiden kommenttien perusteella voin kuulemma parannella rauhassa ja kuulemma "ei ole mitään kiirettä vetämään treenejä!"

Sepä mukava kuulla.

Mutasarjaporukoissa yhteisten asioiden ja kuvioiden sopiminen ei voi olla hirvittävän yksityiskohtaista rakettitiedettä. On kuitenkin hyvä, että saamme jalostettua joukkueeseemme eri aihioita, joita kaikki tietävät yhdessä noudattaa. Näidenkään jalostuminen ei tapahdu vielä syyskauden aikana, eikä välttämättä vielä seuraavankaan kauden aikana.

Jos nyt sinulle heräsi kysymys, että millainen tulee Dynamon pelitapa olemaan, niin en voi valitettavasti vastata. En oikein tiedä tätä itsekään. Ja jos tietäisin, en sitä tässä julkisesti hehkuttaisi. Näitä päätetään yhdessä kapteeniston ja muun joukkueen kanssa, joten jos bongaat peleissämme jotain kuviolta etäisesti näyttävää, tästä on kenties ollut puhetta joskus treeneissä.

Eli jos joukkue raapii tappiot molemmista avausturnauksen otteluistaan, tiedätte että panokseni ja preesensini on korvaamaton.

Niin, joukkue.

Kuten on aiemminkin eri yhteyksissä jo hehkutettu. RT Dynamon lähtötilanne on paras koko seurahistorian aikana. Pelaajia on laittaa eri rooleihin, maalivahtikaksikko on tasainen ja taitoa löytyy erityisesti hyökkäyspäästä.

Porukka on ehkä heterogeenisin missä olen koskaan ollut mukana. Riveissä on pelaajia neljältä eri vuosikymmeneltä!

Erittäin taitavia parikymppisiä kavereita, joista muutamista voi kehittyä vielä peluri korkeammallekin sarjatasolle. Luotettavia jyriä ja varmoja rouhijoita kolmenkympin molemmilta puolilta. Joukkueen 70-luvun edustus on Lapista.

Sitten on vielä Janne.

Janne, joka oli saakelin vanha jo silloin kun itse aloittelin alasarjauraani. Yli puolet meidän joukkueen pelaajista voisivat ikänsä puolesta olla Jannen lapsia. Ja varmaan ovatkin, en ihmettelisi yhtään.

Aloin miettiä, onkohan kukaan muu edes lähellekään samoja ikiä "Kuitunaattorin" kanssa, mutta sitten muistin että Welhojen kolmosporukka pelaa samassa lohkossa ja heidän keski-ikä on lähempänä neljääkymmentä. Lyytisen Timo ei lopeta koskaan, sekä nuori ja lupaava maalivahtikaksikko kyyristyy polvilleen jo ihan luonnostaan.

Nostan äijille hattua että jaksavat edelleen tahkota sarjaa ja erityisesti kuunnella tätä nuorempien huutelua. Mutta kai te nyt joskus lopetatte? Lopetattehan?

En osaa yhtään veikkailla, miten meidän käy tulevalla kaudella. Tuskin noustaan neloseen, tuskin jäädään viimeiseksikään. Mutta sen tiedän, että hauskaa tulee ainakin olemaan.

Ensi viikolla on kovasti tarkoitus jo päästä treeneihin. Muuten pelipaikka alkaa olla tiukassa. Pelipaikat nimittäin jaetaan tiukan paikan tullen harjoitusaktiivisuuden perusteella. Noh, valmennus toki lopulta määrää kentälle menijät…

23.5.2016

Hupsista, edellisestä tekstistä on vierähtänyt jo yli vuosi. Syyt hiljaiseloon aukenevat alla olevasta tekstistä.

Pelataan nyt sitten

Kun pelaamisesta ja treenaamisesta ei enää nauti, tuolloin on aika pysähtyä miettimään touhun mielekkyyttä. Salibandy ei ole V-divaritasolla päivätyötä, joten asioita täytyy arvottaa ja järkeistää mielessään uudella tavalla. Välivuoden jälkeen homma maistuu taas, mutta pystyykö tauot jatkossa välttämään?

Rökäletappion kakkosjoukkue RT Dynamo on ollut sarjassa mukana nyt kolme kautta. Olen ollut Dynamon riveissä mukana joukkueen perustamisesta alkaen. Sitä ennen pyörin vajaan parin kauden ajan seuran harjoitusringissä.

Viime kauden olin kuitenkin kokonaan pelaamatta. Kävin harjoituksissa, mutta lisenssiä en hankkinut. Pelaamattomuuteen oli monia syitä.

Kuten nokkelimmat pokkelimmat lukijat ovat ehkä osanneet aikaisemmista blogiteksteistäni päätellä, en ole mikään 100-prosenttinen laji-ihminen. Tykkään kyllä pelata, mutta en sen kummemmin innostu lajista.

Välivuosia olen pitänyt aikaisemminkin. 2010-luvun vaihteessa kyllästyin lajiin aivan totaalisesti. Väliin jäi kolme kautta. Näistä ensimmäisellä kaudella en käynyt edes treeneissä juuri ollenkaan. Mitta oli kertakaikkisen täynnä.

RT:n mukana löysin taas kipinän uudelleen. Ennen Dynamon perustamista en ykkösjoukkueen riveihin mahtunut, mutta kakkosjoukkueessa olen ollut alusta lähtien mukana esim. valmennuksessa ja joukkueen taustalla. Niin myös viime kaudella.

Ilmeisesti tarvitsen aina muutaman kauden tahkoamisen jälkeen välivuoden voidakseni taas jatkaa.

Dynamon kanssa joukkueen rakentaminen on ollut vuodesta toiseen kovaa työtä. Pelaajia karkaa ties mihin ja uudet ukot ovat hakusessa aina sarjaan ilmoittautumisen kynnykselle saakka. Joukkueenjohtaja Niko Huusko on tehnyt asian parissa valtavasti hommia.

Kun viime vuonna saimme Nikon kanssa viimein varmuuden sarjaan lähtemisestä ja pelaajamäärän riittävyydestä, minun piti ilmoittaa sivuun jäännistä.

Myönnettäköön nyt tässä vaiheessa, että laji oli edelliskevään ja kesän aikana alkanut taas kyllästyttää. Välillä piti pakottaa itsensä treeneihin ja turnauspäivät halleilla olivat pitkiä - ilman palkitsevuuden tunnetta. Kun menee väsyneenä ja puolivaloilla treenaamaan, tulee vain suututtaneeksi itsensä ja kenties muutaman joukkuekaverin. Hommassa ei ollut järkeä eikä iloa. Vieläpä kun kesällä tuli tieto tulevasta esikoisesta, jättäytymispäätös oli lopulta melko helppo - tosin osittain johdalteltu.

Viime talvena treeneissä käyminen oli lopulta todella mukavaa!

Hallille ei tarvinnut kertaakaan vaivautua velvollisuuden tunteesta tai itseään pakottamalla. "Nyt on kyllä pakko käydä treeneissä kun turnauskin on sunnuntaina." Tätä tunnetta ei ollut missään vaiheessa. Pelaamisesta pystyi nauttimaan, mieli oli virkeä ja kentällä pystyi toteuttamaan itseään. Väitän jopa kehittyneeni viime kauden aikana pelillisesti. Toisinaan pelasin kolmesti viikossa, välillä meni pari viikkoa kokonaan ilman treenejä.

Dynamon treenivuorolla vedin treenejä yhdessä Nikon kanssa ja uusien dynamolaisten kehittymistä oli mukava seurata. Joukkueessa homma tuntui pelaavan joukkueenjohtajan ja kapteeni-Alarikin suojeluksessa. Oli myös hienoa seurata joukkueiden yhteistreeneissä ja sivusta RT:n edustuksen matkaa III-divarikarsintoihin ja lopulta riemukkaaseen sarjanousuun.

Yksi nousun kohokohdista oli Mr. Rökäletappio Pasin tuuletukset. Enpä olisi voinut nousun lopullisen niitin varmistamaa osumaa paremmalle äijälle suoda. https://youtu.be/wV-F-czBHjw?t=54m17s

Treenien lisäksi tilille kertyi yksi harjoitusottelu ja kevään Kassara Cupin matsit oikeiden tuomareiden kanssa. Ottelutilanteita alkoi talven aikana suorastaan kaivata. Niissä kuitenkin on sitä jotakin. Treeneissä pelaaminen on kuitenkin niin erilaista, etenkin kun edelleenkään juuri kukaan ei vaivaudu viheltämään vaihdossa ollessaan pilliin.

Muistinystyräni eivät nyt saa millään kaivettua viime talvelta sellaista tilannetta, että olisin jossain sivulauseessa maininnut pelaavani taas ensi kaudella. Vuodenvaihteen jälkeen alkoi kuitenkin olla hauskoja tilanteita, joissa treeneissä niin edustuksen kuin Dynamon pelaajat tulivat sanomaan: "Niin sinäkö pelaat taas ensi kaudella?" "Sejase kertoi että kuulemma oot taas rivissä mukana ens kaudella."

- Aha?

Kieltämättä olin jo pienen periaatepäätöksen tehnyt, mutta en arvannutkaan että asiasta olisin ulospäin noin selvästi viestinyt. Lopullinen päätös taisi tulla siinä vaiheessa, kun pelaamani harjoituspelin jälkeen pahoittelin Nikolle että en muistanut palauttaa käyttämääni paitaa ajoissa takaisin.

"Pidä", kuului vastaus. Aika varma tuntui joukkueenjohtaja olevan asiastaan.

Pelataan nyt sitten taas. Kahden työn puurtajana, pienen lapsen isänä ja kaikkien muiden harrastusten parissa sitoutumisaste ei voi olla aivan tapissa, mutta tämä on vain mentaalipuolen kysymys. Haluanko ajatella treenien ja turnausten olevan pakollisia? Haluanko pahoittaa itse mieleni siitä, että menen väkisin treeneihin ja jälkimauksi jää löysä kuona?

Voin aivan itse määritellä treeni- ja ottelutahtini. Jos turnauspäiväksi osuu muuta menoa tai ajankohta on muuten vaan huono, ei pelaamaan ole pakko mennä. Jos ennen treenejä on joko henkistä tai fyysistä väsymystä, jätä lähtemättä. Kyllä ne siellä pärjäävät ilman minuakin. Osa joukkueesta kenties on jopa hyvillään kun en paikalle ilmesty.

Ehkäpä tältä pohjalta voin lähestyä tulevaa kautta. En halua nyt antaa kuvaa itsestäni laiskana treenaajana tai välinpitämättömänä joukkuepelaajana, vaan minulle kyse on vain yhdestä harrastuksesta alimmalla mahdollisella sarjatasolla. Joukkuelajin osalta toki täytyy muistaa, että omat tekemiset vaikuttavat myös 15 muuhun henkilöön, mutta kaikki me olemme hyvin erilaisissa elämäntilanteissa.

Tuskin koskaan löydän yhtä aitoa ja vilpitöntä peli-iloa ja onnistumisten riemua kuin Pasi pystyy osoittamaan treeneistä tai otteluista toiseen (kts. videolinkki yllä), mutta osaan omalla tavallani nauttia lajista. Jopa niin, että kasvoilla vakiovarusteena oleva tonnin seteli välillä rakoilee talven mittaan.

Dynamon tilanne on tänä kesänä parempi kuin kertaakaan. Kaksi maalivahtia on jo varmoja, entisiä pelaajia jatkaa ja uusia on seuran toimiston oven takana tälläkin hetkellä jonoksi asti.

Tältä pohjalta jaksaa nyt varmasti ainakin pari kautta. Ehkä kolmannenkin. Kunnes taas koittaa välivuoden aika?

21.4.2015

Otteita täysin fiktiivisen pariskunnan täysin fiktiivisistä keskusteluista

Talvinen arki-ilta. Ulko-ovi käy ja hikinen mies astelee sisälle puhisten. Kengät lähtevät pois jalasta, mailapussi lentää eteisen nurkkaan. Punanaamainen kaveri päästelee suomal. traditionaalisia sanoja lämpimikseen.

-Hrrrmmpphhh…  Prkkekll… Pittää se olla…

"Oliko hyvät treenit?" Puoliso uskaltautuu käynnistämään keskustelua olohuoneesta käsin.

- Krrhhmmpphh… …ttu mitä psskaa…

"No mikä nyt?"

Punanaamainen mies käy saunan puolella jäähtymässä.

Höyry täyttää pesuhuoneen ja vapautuneella lämpöenergialla lämmittäisi nilsiäläistä pientaloa kaksi viikkoa. Keskustelu jatkuu pienen hengähdystauon jälkeen.

"Niin että ei tainnut olla kovin hyvät treenit?"

- Niin. Ei.

"Ei muuten ole ihan ensimmäinen kerta kun tulet vihaisena treeneistä. Mikä siinä on syynä?"

- No kun oon niin paska!

"Miksi sinä sitten käyt pelaamassa, jos olet aina pahalla päällä?"

- Pittäähän sitä nyt treeneissä käydä!

"Mutta olet monta kertaa pahalla päällä. Ja koko ajan jossakin treeneissä."

- Niin no ku…

Miehen esittämän täydellisen puolustusargumentin jälkeen on toisen osapuolen aika osoittaa orastavia möksähdyksen merkkejä. Sohvan toisessa nurkassa mieli on maassa, kun taas toinen räksäyttää Sandelsin auki ja laittaa tohkeissaan Urheiluruudun päälle.

"Olisi ihan kiva, jos olisit välillä kotonakin."

- No oonhan minä huomenna kotona, eiku hetkinen… Olinkin sopinut jo että menen salille kaverin kanssa.

"Huoh, no olikos sinulla torstaina treenit? Et kait sinä mene sinne, jos se on noin vastenmielistä?"

- Pitää mennä, koska ne ovat viimeiset treenit ennen pelejä.

Tietenkin pitää mennä. Vaikka aamulla on aikainen herätys työmatkalle ja univelka painaa päälle.

"Ennen pelejä? Älä vaan nyt sano, että sinulla on taas viikonloppuna joku turnaus…"

- Jep! Sunnuntaina on Pörsänkoskella pelit. Lähetään ajamaan sinne seittämältä aamulla.

"Sinulla menee siellä taas koko päivä! Meidänhän piti lähteä käymään vanhempieni luona, onko sinun oikeasti pakko lähteä sinne?"

- Tietenkin on! Ne ovat tärkeät pelit, ollaan sarjassa neljäntenä ja ne on molemmat neljän pisteen otteluita kun SB Kolpakko on just meidän edellä ja toisessa pelissä on vastassa ICL, ne on justiin meidän takana ja jos ne nyt voitetaan, niin ollaan taas ihan kärkipaikan tuntumassa ja voidaan karsia pääsystä nelosdivariin ja tai no jos nyt ei ihan vielä kärkeen mennä, niin ainakin karsijan paikalla ollaan ja viimeisessä turnauksessa pelataan kärkiporukkaa vastaan ja siinä ratkeaa taas paljon että päästäänkö karsimaan ja jatkuuko kausi ja… Mies hehkuttaa ylpeänä tätä suomalaiselle urheiluhistorialle merkittävää ja poikkeuksellista tilannetta.

Miehen tulevaisuus ja koko joukkueen tulevaisuus on nyt kiinni Pörsänkosken peleistä! Tarjolla on sankarin viittoja mittatilaustyönä, kustomoiduissa väreissä ja vieläpä seuran logoilla.

"Okei, okei, okei… No lähdetäänkö sitten edes lauantaina käymään jossakin, vaikka leffaan tai kutsutaanko kavereita käym…?"

- KalPan peli. Ei onnistu.

"Aargh… No mitä minä sillä aikaa teen?"

- Niin no, tuota… Öö…. Katso vaikka telkkaria tai siivoa kotona, tai… Hmm…

"Niin, herra se vaan painelee harrastuksissaan ja minun pitäisi täällä hoitaa koti sillä aikaa?"

Argumenttipankki alkaa olla tyhjä. Nyt pitää muistaa joukkue, joka on tietenkin juuri sillä hetkellä tärkein asia. Mies alkaa korostaa joukkueen tilanteessa ylpeänä tärkeyttään.

- Mutta kun joukkue tarvitsee pelaajia. Nytkin oli parilta jätkältä mennyt polvi ja yheltä selkä. Jape ei pääse, koska se on töissä ja Makella oli jotkut synttärijuhlat…

"Koska se kausi loppuu? Maaliskuussa? No jos et enää ensi kaudella pelaa, kuten vähän jo lupailit, niin ehkä tämä tästä sitten."

- Ai ensi kausi? Niin. No tuota. Onhan tämä pelaaminen taas ollut aika mukavaa, että…

-------------------------------

Koitti jälleen uusi arkinen talvi-ilta. Ulko-ovi käy ja hikinen mies astelee ovesta sisälle puhisten.

Ja niin edelleen.


Tolosen tarinat jäävät nyt kesätauolle. Ajatuksia ja kokemuksia prosessoidaan tekstimuotoon jälleen ensi syksynä.

Hyvää omatoimista treenijaksoa kaikille!

Timo #82

17.3.2015

Pelin tärkeät palaset

Salibandyn alasarjoja pelataan tunnetusti turnausmuotoisina. Paikalla on useita joukkueita, jotka pelaavat päivän aikana kaksi ottelua. Järjestävä joukkue on hankkinut paikalle toimitsijat. 

Katsomossa saattaa olla vanhempia, vaimoja, tyttöystäviä ja erityisesti muiden joukkueiden pelaajia. Myös kavereita, siis niiden keillä niitä on.

Sitten on myös ne mustaharmaaruutupaitaiset kaverit pilliensä kanssa. Pilaamassa peliä, höhö.

Tai sitten eivät. Tällaiselle harrastajalle ja satunnaiselle pallonpyörittäjäpuukädelle yksi salibandyharrastuksen suola on se, että saa pelata oikeita pelejä. Pelejä, joissa joku on viheltämässä.

Täytyy muistaa, että myös nämä henkilöt saapuvat pelaajien tapaan paikalle lähes harrastustoimintana. 

Korvaus toki maksetaan, mutta sillä ei ihan vielä kuuhun mennä. Ehkä juuri ja juuri Nilsiään. Mutta se näiden kahden mystisen ja asumattoman alueen vertailuista

Meidän rautaliigassamme, eli V-divisioonassa, tuomarit eivät luonnollisesti ihan huipputason miehiä ole, mutta yllättävän hyviä kuitenkin. Monesti uusia tuomarikokelaita ajetaan sisään otteluissamme, joissa yleensä uuden tuomarin parina on kokeneempi viheltäjä. Ja niin pitääkin, alasarjat ovat tähän luonnollisin paikka.

Tämä saattaa valitettavasti näkyä rikkeiden läpi menemisenä ja linjattomuutena, mikä luonnollisesti turhauttaa joukkueita. Monesti maitohaivenisella finninaamalla on pilli jo huulilla, mutta ei sittenkään kehtaa viheltää. Vaikka aihetta olisi.

Annan yksinkertaisen neuvon: vihellä vaan rohkeasti. 

Sinä olet kentän isäntä ja päätät linjan. Muista sitten myös pitää linja samanlaisena päätösvihellykseen asti.

Toivon vanhemmalta tuomariparilta aina näissä tilanteissa kunnon opastusta, ja moni näin tuntuu tekevänkin. Apua ja ohjausta kaipaava tuomarinalku jää kuitenkin joskus täysin oman onnensa nojaan.

Monesti on silmiinpistävää, miten vanhempaa tuomaria ei napostele homma ollenkaan. Tästä saatiin erittäin valitettava malliesimerkki kotiturnauksemme jälkimmäisessä ottelussa tammikuussa.

Jokainen nuori tai vanha salibandyihminen, joka ottaa ehkä pelaamisen rinnalle myös tuomaroinnin harrastuksekseen, ansaitsee minulta hatunnoston. Kokonaisnäkemys lajista taatusti paranee ja samalla tekee arvokkaan palveluksen lajilleen ja alueelleen. Mainittakoon tässä välissä tietämättömille, että itse en ole käynyt tuomarikurssia.

Eikä tämä kirjoitus ole seuraführerimme ja itsekin jämerän viheltäjän maksettu mainos.

Kokemus tuo varmuutta ja jokaiselle kehittyy ajan kanssa tyyli ohjata peliä. Kun tätä lajia on tahkonnut jo pitempään, suurin osa tuomareista alkaa olla jo tuttuja. Linjan ja tuomaroinnin tyylin osaa ennakoida.

Suurimman osan kanssa keskusteluyhteys toimii, kommentteja voi kertoa ilman kapteenin nauhaakin ja läppää voi heittää pelin lomassa ja ennen sitä.

Jotkut taas ovat peliä suurempia. Ylimielisyys ja pätemisen tarve on leimallista.

Olemme V-divisioonassa harrastajia. Osa ottaa totisemmin, osa vähemmän. Yhteinen nimittäjä kuitenkin lienee kaikkien osalta se, että olemme pitämässä hauskaa. "Omaa peliään" tuomitsemaan tulleen ruutupaidankin on tämä hyvä muistaa. Me vielä maksamme korvauksen "esiintymisestäsi" kentällä.

Pahimmista tapauksista omalla kohdallani on onneksi kulunut aikaa ja edellä mainittua toimintaa harrastavia oman elämänsä collinoita ei taida Savo-Karjalan alueella montaa olla.

Lämmittää suunnattomasti mieltä, kun itseluottamuspillerinsä aamulla napsinut äänimurroksesta nippa nappa toipunut vasurilla tapettava tuomari alkaa päteä ylimielisillä kommenteillaan tuomioista - etenkin, jos vihellykset eivät ole ihan nappiin menneet. 

Noh, enemmän tätä toimintaa on tullut nähtyä vähän isompikokoisilta ja vanhemmilta elämäänsä kyllästyneiltä vislareilta.

Ilahduttavan moni ymmärtää pelin hengen todella hyvin. Joskus tuomarin ja pelaajan välillä voi tehdä hyväntahtoista kuittailua pelin ollessa käynnissä. Terveiset tästä erityisesti eräälle tummalle ja silmälasipäiselle kentän poliisille.

Muutaman kerran tuomari on sanonut pelin aikana rikkeestä tuomitulle pelaajalle, että "sori, näin tilanteen väärin, mutta vihelletty mikä vihelletty". 

Niin, kyllä sen virheen saa myöntää, enkä minä ainakaan odota mitään SM-liigan tyylisiä hyvitysvihellyksiä. Ilahduttavasti tällaisia lauseita olen joskus itsekin kuullut.

Tuomarit tekevät hemmetin hyvää työtä, jos niitä ei kentältä huomaa. Tälläkin kaudella näin on käynyt muutamia kertoja.

Virheitä sattuu ja monesti joku tuomio tai rikkeen viheltämättä jättäminen on rieponut pelin aikana juuri sillä hetkellä lähes ylitsepääsemättömän kolossaalisissa mittasuhteissa. Kitalaki hehkuu ja äänihuulet lepattavat, kun penkki ilmaisee mielipiteitään tuomarille.

Me kuitenkin saamme käytännössä poikkeuksetta AINA kaksi tuomaria otteluihimme.

Olemme salibandyn pelaajina hyvässä asemassa. Monessa lajissa näin ei aina ole. Esimerkiksi koripallossa tuomaripula on huutava. Viheltäjän tasosta tai ylipäätään koko viheltäjän paikalle saapumisesta ei ole aina takeita. Yleensä jopa V-divisioonamme joukkueiden välisiin harjoitusotteluihinkin saamme kaksi tuomaria paikalle arki-iltaisin.

Onko tullut tällainen mieleen missään vaiheessa?

Vaikka tällä hetkellä johdankin joukkueemme sisäistä jäähypörssiä (joista osa on joukkuerangaistuksista tulleita minuutteja, toim. huom.), esitän tässä kiitoksen Savo-Karjalan alueen tuomareille. Tuomareista ei ole ollut pulaa ja keskinäinen yhteistyö on toiminut eri joukkueissa, joissa olen ollut mukana eri tehtävissä.

Jatkakaa samaan malliin. Minä olen ainakin tyytyväinen tilanteeseen. 

9.2.2015

Tuo etäinen perhe

Noin kolmekymppinen mies kävelee kadulla vastaan. Huomaan hänet, hänkin huomaa minut. Emme kuitenkaan tervehdi toisiamme.

Mistähän tuo kaveri oli niin tutun näköinen? Vaikutti siltä, että hänkin taisi tunnistaa minut, mutta pohtii mahdollisesti tällä hetkellä juuri samaa mitä minäkin.

Hieman myöhemmin muistankin, että kyseinen janarihan pelaa samassa V-divarin lohkossa. Taisipa olla pakkina erässä tummapaitaisessa joukkueessa. Sama tilanne on toistunut joskus aikaisemminkin. Vuosien varrella olen pelannut useita satoja eri pelaajia vastaan.

Alasarjapalloilussa joukkueita on jos jonkinlaisia. Osa on yhden kauden ihmeitä, jotkut jengeistä ovat mukana aina jos vaan saavat porukan kasaan ja muutamat kestosuosikit jyräävät vain vuodesta toiseen aina mukana. Uusiakin joukkueita saadaan mukaan lähes joka syksy.

Muutamilla pelaajista on "ikuinen sopimus" joukkueensa kanssa, osa taas vaihtelee porukkaa syystä tai toisesta.

On kuitenkin muutamia tuttuja naamoja, jotka ovat olleet ~aina mukana. Aloitin itse pelaamisen jo reilusti yli 10 vuotta sitten. Rökäletappio on nyt kolmas joukkueeni. Jotkut pelaajat ovat kuin sitkeästi jostakin kohtalon oikusta lähes aina samassa lohkossa ja samalla sarjatasolla, ei väliä missä porukassa itse pelaisin.

Tuo on se sama kuumakalle, mikä pelasi aikanaan jo SB Brutossa.  Tuo on se sama iso kaveri, tuolla verryttelee taas vanha tuttu puukäsipakki, joka ei ole vieläkään älynnyt lopettaa. Sehän oli vanha jo silloin Nujussa pelatessani. Tämä vikkelä kaveri oli todella nuori silloin, kun itse pelasin ensimmäisiä kausiani.

Ja niin edelleen.

Heitä ei kuitenkaan juuri ikinä näe missään muualla. Ehkä silloin tällöin esimerkiksi KuPSin tai KalPan peleissä, urheiluhenkisestä porukasta kun on kyse. Mutta nämä vanhat, nimettömät tuttavat kokoontuvat aina viikonloppuisin jumppasaliin ravaamaan reikäpallon perässä.

Ihmisellä on elämässään eri yhteisöjä. Perhe, kaverit, työkaverit, mahdolliset yhdistykset, omat joukkuekaverit - muutamia esimerkkejä mainitakseni.

Joukkueurheilu muodostaa pelaajan ympärille myös omanlaisensa yhteisön. On oma joukkue, mutta myös kaikki saman lohkon vastustajajoukkueet ja niiden pelaajat. Kanssakäynti on erilaista kuin muissa yhteisöissä.

Kentällä ei myöskään ole titteleitä. Parkettia on vinguttamassa niin toimitusjohtaja, leipuri, työtön, opiskelija kuin autonkuljettajakin.

Ottelun aikana kentällä kuittaillaan pelin tiimellyksessä. Juuri päättyneen ottelun kulkua kommentoidaan vastustajajoukkueen pelaajan kanssa hyvässä hengessä. Ei mitään hajua tai muistikuvaa, että mikähän mahtaa olla kaverin nimi, mutta tuo sama numero kahdeksan se on aina ollut samassa jengissä.

Kysyin ennen omaa peliä keltapaitaisen joukkueen tutulta hyökkääjältä, että miten teidän aamupeli meni? Olivat voittaneet ja sain myös lyhyen peliselosteen. Kuulemma taas se FB Naatin sama ääliö oli kuumentunut ja yksi keltapaitaisten pelaaja oli joutunut jättämään pelin kesken tämän aiheuttamien kolhujen takia.

Tiedän heti, kenestä on kyse ja osoitan sympatiani keskustelukumppanille. En kyllä nyt millään saa päähäni, mikähän tämänkään kuumakallen nimi mahtoi olla.

"Kiitti, hyvä peli". Jälleen kerran yhdet pelinjälkeiset kättelyt takana. Läpsäytän CSI:n mokkea olalle, hän pelasi jälleen hyvin. Kuten yleensä aina.

Tiedämme usein vastustajajoukkueesta, kuka jää kyttäämään, kenellä on hyvä laukaus, kuka kuumenee helposti ja kenelle pakille kannattaa antaa enemmän painetta. Vuosien varrella näistä on tullut läpikotaisin tuttuja äijiä.

Mutta he ovat silti niin tuntemattomia.

Tiedät tarkkoja yksityiskohtia useiden kymmenien eri ihmisten ominaisuuksista, osaat aavistaa kuinka tämä mahdollisesti käyttäytyy ja mitä tekee missäkin tilanteessa. Pelipaita päällä, maila kädessä ja muovisten laitojen ympäröimänä.

Et silti tunne heitä ollenkaan, et tiedä heistä oikeastaan mitään, et edes nimiä. Missä muussa yhteisössäsi tämä on tyypillistä?

Tuttuja tuntemattomia. Erikoinen yhteisö kaiken kaikkiaan. Mutta ehkä ihan hyvä niin.

12.1.2015

Nyt loppui tämä touhu

Miksi minä teen tätä?

Koko päivä aamusta iltaan täällä nuhjuisessa, kaikuisassa ja hieltä haisevassa liikuntahallissa. Viikonloppuaamuna kello soimaan.

Aikaisin ylös. Aamukahvit, puurolautanen, pienet verryttelyt. Kuin mikäkin ammattiurheilija.

Telkkarista tulisi tänään mukavasti urheilua. Kelissäkään ei ole mitään moittimista. Voisi lähteä kävelylenkille, hiihtämään tai ihan vaan olla ulkona ja rentoutua.

Mutta ei. Minä poika se pakkaan sisäpelikengät laukkuun, otan viikatun pelipaidan kaapista, kaivan muut varusteet hyllystä ja vetäisen pelikassin vetoketjun kiinni. Ai niin, tuo homeinen juomapullokin on ihan hyvä ottaa mukaan.

Edellisestä turnauksesta on kulunut muutama viikko. Silloinkin meni koko päivä. Silloinkin olisi ollut jotain muuta tekemistä. Työssäkäyvälle arvokasta univelan lyhennysaikaa riistettiin tuolloinkin pelurin nukkumapankista. Yksi hyvin nukuttu yö ei paljoa spordeja parantanut silmien alta. Taas aikaisin ylös ja huomenna on edessä jälleen uusi työviikko. Noh, katsotaan jaksanko tätä vielä ensi kaudella.

"Morjens".

Tervehdys pelikaverille, joka poimitaan kyytiin reitin varrelta. Auton keula jatkaa kohti pelipaikkaa. "Jaa olikohan se Pete tulossa turnaukseen, ei ollut nimenhuutoon laittanut mitään…" - Tjaa, enpä tiedä. Onhan meillä ukkoja toki muuten tarpeeksi. "Joo, jospa kuitenkin saisi pelata edes vähän ylivoimaa". Keskustelu on jo suunnattu kohti turnausta.

Väsyttää. Unta olisi tarvinnut vielä kummasti lisää. Päivä alkaa valjeta. Kaksi ottelua tuttuun tapaan edessä.

Joopajoo. Tappio ja tappio. Tätäkö varten minun piti nousta ylös? Tämänkö takia piti taas uhrata yksi päivä? Lopetan koko touhun tähän paikkaan. Kunhan pääsen kotiin, mailat lentävät vaatehuoneen kauimmaiseen nurkkaan.

Ai seuraava turnaus on jo kahden viikon päästä? Ja Sonkajärvellä? SONKAJÄRVELLÄ. Voin kertoa että en ole lähdössä. Mitähän tekosyitä sitä keksisi? Juuri nyt ei hirveästi kiinnosta ajatus viettää rentouttavaa sunnuntaita ko. metropolissa. Ja vielä noitten samojen naamojen kanssa.

Kiesus, että tuonkin pärstä jaksaa kyllästyttää. Tuokaan paska ei jaksanut yhtään juosta tänään. Ja miten tuo ei vaan voinut tehdä paikoistaan maaleja. Minä tietenkin pelasin hyvin, mutta nuo muut…

Olisin voinut olla kotona katsomassa telkkarista urheilua, juomassa samalla kahvia ja mätystää karkkia. Päivä olisi voinut olla rentouttava, ilman mitään mielensä pahoittamista tai hikisten ukkojen paitojen haistelua pölyisessä liikuntasalissa.

Mutta toisaalta, olisiko päivä sittenkään ollut sen parempi? Suomalaiset eivät ladulla pärjänneet, futismatsissa nyhräsivät uneliaan nollanollan ja karkista olisi (tietenkin) tullut ähky olo.

Sen sijaan sain viettää muutaman tunnin tutussa porukassa, poissa arjen ajatuksista ja vaikka sen yhden tyypin naama välillä tympäseekin, tänäänkin kyseinen janari lohkaisi pari hyvää juttua kopissa.

Niin, ehkä minä sittenkin olen pohjimmiltani jonkinlainen laumasielu. Vaikka enimmäkseen yksilöurheilua harrastankin.

Vaikka salibandy on mielestäni vielä karrikoiden sanottuna koulu- ja kuntoliikuntaa verrattuna vaikkapa jalkapalloon tai jääkiekkoon, onhan se pallon kanssa näprääminen mukavaa touhua. Vielä mukavampaa toki olisi, jos osaisi näprätä edes vähän alusta.

Virnuilut kopissa, keskinäinen tsemppaus ennen peliä, sanailut ja murjaisut pelin aikana kaverille - siinä vaan on sitä jotakin. Jälkeenpäin huomaan, että eipä tullut moneen tuntiin mietittyä ollenkaan työasioita. Ajatus oli täysin siinä, että yhdessä reilun kymmenen muun jampan kanssa saisimme edustettua lilavalkoista paitaamme mahdollisimman suotuisasti.

Tulos oli tällä kertaa huono, mutta entä sitten? Ehkä ensi turnauksessa se tuplavoitto napsuu viimeinkin. Ja jos ei napsu, mitä väliä sillä on? Tämä päivä oli kuitenkin jälleen vastaisku niihin murheisiin, huoliin ja velvoitteisiin joita arki ja työelämä päivittäin tarjoavat.

Elämässä pitää välillä ottaa riskejä ja tehdä valintoja. Minun valintani on tuhl… käyttää yksi päivä 10-15 muun saman henkisen pelaajan kanssa. Kun muutkin joukkueet otetaan huomioon, meitähän on paikalla yhteensä useita kymmeniä.

Jalkoja kivistää, reisiin läsähtäneet pallot ovat tehneet mustelmia ja väsymys painaa. Mutta olihan se vaan taas hauskaa. Sittenkin.

Niin kahden viikon päästä Sonkajärvellä? Mihinkäs aikaan pelit olivatkaan?