RT Dynamo 18-19 -Via Dolorosasta kohti kevään valoa12.04.2019 Näin salibandykauden pikkuhiljaa päätyttyä on aika tarkastella siilinjärveläisen puukäsisalibandyn ehdottoman ykkösjoukkueen kulunutta kautta. Ilmeisesti ylemmissä divareissakin pelaa siilinjärveläisiä joukkueita, mutta ne nyt pelaavatkin jotain laatusalibandya, jota me täällä vitosdivarissa lähinnä vieroksumme(kadehdimme). Alla joukkueen kapteenin ja seiskapakin eli allekirjoittaneen näkemyksiä kaudesta. Lopussa katse kauden onnistujiin, palkintogaalaan ja mahdollisesti myös tulevaan. Jos jaksoit lukea edes tähän asti, niin onnitteluni. Kuten otsikkokin jo kertoo, niin kausi oli kuin Tommi Läntisen tuotanto, epätasainen, ja lopulta aikamoinen pettymys. Dynamo osallistui kauden alussa Suomen Cupiin, esitti siellä hyviä otteita ylempänä pelaavia joukkueita vastaan. Lisäksi treeneissä pyöriteltiin Vuorelan Veikkoja, jotka lopulta meinasivat nousta 2. divisioonaan (en vieläkään ymmärrä miten). Näin odotukset olivat katossa, ja joukkue uskoi taistelevansa top 4 sijoista. Mutta kun koitti aika aloittaa sarjakausi niin meno oli kuin varjo tästä, syksy oli todella murheellinen. Kaikki tasaiset pelit hävittiin maalilla tai parilla, varsinkin Pörpy ja Apassit tappiot olivat erittäin halpoja. Ensimmäisen 10 pelin saldo oli umpisurkea 1-1-8. Hävetti ja ketutti. Sitten pidettiin saunailta, joka oli jäänyt pitämättä kauden alussa. Ja homma kääntyi. Mitä tästä opimme? Enemmän saunailtoja! Keväällä kaadettiin jopa kärkiporukoista Seger, ja muutenkin saldo oli enemmän pelillistä tasoamme kuvaava 5-0-3. Lisäksi keväällä mätettiin Dynamolle hillitön määrä maaleja, esimerkiksi kahdessa peräkkäisessä pelissä yhteensä 27 maalia. Muutenkin Dynamo teki seurahistoriansa eniten maaleja, komeat 105 kappaletta. Kausi siis päättyi 18 pelin jälkeen sijaan 7. 13 pisteellä. Kummallisinta tässä on maaliero, se oli kuitenkin +10, kun sarjassa ylempänä olleella PieSalla se oli -45. Kauden suurin tappiokin oli vain neljällä maalilla, loppupäätelmänä siis, että emme vieläkään osaa voittaa tasaisia matseja, dynamolaisten pään kestävyys taitaa olla heikompi kuin Niemis Jarkolla ATP-finaaleissa. Mutta jotain positiivistakin. Oli meillä onnistujiakin. Hermanni ”Hemu” Heikkinen korvas edariin loikanneen Kestin erinomaisesti. Lauri Laulainen käsittämättömästi tuplas tehonsa siirryttyään pakiksi. Ja Ville Pelkonen, Juha Piirainen ja Elmeri Koskinen mättivät maaleja niin että vastustajan veskoja hirvitti. Lisäksi peli näytti välillä ihan salibandylta, paitsi Trashers peleissä. Kaikki kunnia Trashersille, kova joukkue vitoseen, mutta ei se salibandya ole mitä ne pelaa. Muutenkin kiitos taas kaudesta ja hyvistä matseista kaikille sarjan joukkueille, ja Sifkille tsemppiä neloseen. Palkintogaalassa muistettuja: Joukkueen arvokkain pelaaja (pelaajien äänestämä): Hermanni Heikkinen Mika Kumpumäki Trophy (paras pistemies): Elmeri Koskinen Kauden Rökäle (eniten Ottelun Rökäle-valintoja): Lauri Laulainen Matti Raussi-palkinto (puolustajien paras pistemies): Lauri Laulainen Kapteenin Malja: Hermanni Heikkinen Janne Kuitu Trophy (paras puolustava puolustaja): Alarik Toivanen Lisäksi gaalan jälkeen palkittiin kauden paras maalintekijä Ville Pelkonen, joka sijoittui yhden kauden maaliennätys tilastossa kuudenneksi 24:llä maalilla. Sitten vielä katse tulevaan. Näillä näkymin rosteri on pysymässä suhteellisen samana. Pari muutosta on kuitenkin jo tapahtunut. Neljä kautta Dynamoa edustaneet maalivahti ja chiliharrastaja Paavo Koponen, sekä puolustaja ja pallotutkan vihollinen Miika Pahkala vaihtavat seuraa/siirtyvät tekemään vapaa-ajallaan jotain järkevämpää. Uusiakin hankintoja on näillä näkymin tulossa muutama kappale, osa uusia tuttavuuksia, osa vanhoja tuttuja. Mutta niistä myöhemmin lisää. Romaani päättyy tähän. Kiitos ja Anteeksi. #16 |
